Hiihto ilman lunta – tulevaisuuden surumielinen maisema

Kuvittele, että lapsesi eivät koskaan oppisi hiihtämään. Tuo kaunis talvinen perinne, joka on ollut osa suomalaista kulttuuria vuosisatojen ajan, on vaarassa kadota. Tutkija Sanni Prihan harmittelu siitä, että ei voi opettaa lapsia hiihtämään Helsingissä, on vain jäävuoren huippu. Kun lumen väheneminen on todellisuutta, emme voi enää vain puhua talven kauneudesta, vaan meidän on kohdattava sen surulliset seuraukset.

Prihan tutkimus ympäristösurusta ja eläinten lumijäljistä on äärimmäisen tärkeää, mutta se herättää myös kysymyksiä. Miksi meidän täytyy tutkia menettämistä sen sijaan, että voisimme nauttia luonnon kauneudesta? Lumijäljet ovat enemmän kuin vain eläinten kulkureittejä; ne ovat merkkejä menneistä talvista, joita emme ehkä koskaan enää näe. Kaikki tämä herättää hälyttäviä tunteita, kun ajattelemme tulevaisuuden lapsia, jotka ovat vailla lunta ja sen mukanaan tuomaa iloa.

Emme voi vain jäädä odottamaan, että joku toinen keksii ratkaisun. Nyt on aika toimia ja suojella luontoa, jotta lapsemme voisivat kokea samat talviset riemut, joita me saimme kokea. Onko todella niin, että tarvitsemme tutkijoita kertomaan meille, mitä menettämme? Eikö meidän omat silmämme ja sydämemme riittäisi ymmärtämään? Ympäristösuru ei saa olla vain akateeminen käsite. Se on tunteita, pelkoa ja häilyvää toivoa.

Meidän on aika herätä ja vaatia muutosta. Lumettomuus ei voi olla uusi normaali. Meidän on taisteltava tulevaisuuden puolesta, jossa lapsemme voivat hiihtää ja nauttia talvesta. Jos emme toimi nyt, kohta se on vain muisto, jota tutkijat ja tutkijat voivat käsitellä tunnepitoisissa tutkimuksissaan, kun me olemme jo kadottaneet kaiken.